Tuo keskustelu jäi kuitenkin mietityttämään minua. Olen sitä ikäluokkaa, että koskaan ei ole ollut kovinkaan suotavaa kehua itseään. Opin sen jo lapsena. Satuin kerran vahingossa kehumaan omaa piirustustustani, koska olin ylpeä, että olin osannut niin hienon tehdä. Aika välittömästi ympärilläni alkoi lällätys "oma kehu haisee!" Kaikki ystäväni lällättivät ja katsoivat minua hyvin paheksuen. Arvatkaapa teinkö samaa virhettä toiste?
Samalla kaavalla mentiin läpi nuoruuden. Ja eikö suomalaisilla ole tapana vähätellä myös itseään? Ei saa kehua itseään, ja sen lisäksi pitää vielä polkea sammaleeseen, ja jos mahdollista, niin sinne pohjamutiin asti. Olen esimerkiksi innostunut uudelleen askartelusta näin aikuisiällä. Jos joku kehuu tuotoksiani, niin pitää sanoa, "eihän nämä nyt mitään ole" ja "kuhan nyt pikaisesti jotain väsäsin, tämmösiä, roskiin joutaisivat". Tätä voi soveltaa moneen asiaan, ruoanlaittoon, sisustukseen, vaatteisiin.
Minä olen opettelemalla opetellut kehumaan itseäni. Koska minä ansaitsen sen! Jos päivätolkulla askartelen jotain ja pidän tuloksesta, niin miksi ihmeessä vähättelisin sitä. Tai jos joku kehuu uutta takkiani, voin sanoa "Kiitos, minäkin pidän siitä".
Yleensä ottaen olen opetellut olemaan itselleni rehellinen. Voi kehua jos on kehuttavaa. Mutta ainahan ei mene ihan putkeen ja tulee sössittyäkin. Olen myös opetellut olemaan armollisempi itselleni. Ei mokailun takia tarvitse maanrakoseen asti mennä. Sattuuhan sitä vikatikkejä kaikille, jos ei tahallaan pahojaan tee. Vikatikeistä pitää osata myös ottaa opikseen, ei samaa virhettä kovin montaa kertaa. Joskus pitää katsoa itseään peiliin, kehua jos on kehuttavaa, tai sanoa "pieleen meni tällä kertaa, ensi kerralla teen asian toisin".
Miksi omakehun pitää haista? Eikö se voi tuoksua? Miltä sinun omakehusi tuoksuu? Ruusuilta, mansikoilta, hattaralta? SINÄ sen päätät!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti