Luonto-ohjaajat Evolla

Evon retkeilyalueella kuului tiistaina naurunrätkätystä ja välillä väsymyksen huokaisujakin, kun vaelsimme luokkalaisteni kanssa Keltaojan parkkipaikalta kohti Vaarinkorven laavua. Viisi reilulla huumorilla varustettua naista, mitä muuta voi odottaa, kun railakkaan hauskaa reissua. Ja sitä se olikin. Maisemissakaan ei ollut valittamista. 

Aurinko paistoi koko tiistain täydeltä terältä, tuntui jo aivan kesältä. Rinkassa oli sen verran painoa, että hiki puski pintaan melko nopeasti ja takki oli pakko riisua, t-paita oli riittävä. Huomasimme pian, että maasto oli melkoisen haastava painavien rinkkojen kanssa. Välillä joutui alittamaan puunrunkoja, välillä ylittämään. Polku meni välillä jyrkästikin ylös ja alas, oli kivikkoa ja juurakkoja. Kulku oli hidasta, ja juomataukoja piti pitää usein. Reitti oli merkitty puihin ilves-tassuilla.

Karttaa kuitenkin tarvittiin, koska aina ei voitu seurata tassunjälkiä ihan sokeasti. Tassunjäljet johtivat esim. tänne

Tuo olisi pitänyt ylittää, mutta halusimme pitää lahkeet kuivana ja valitsimme toisen reitin. Polkuja metsässä riitti, siksikin oli hyvä osata lukea karttaa. 

Olimme laskeneet, että parkkipaikalta Vaarinkorpeen tulee n. 5km matkaa. Se tuntui kyllä tuplamäärältä haastavan maaston takia. Metsässä on muutenkin vaikea arvioida kuljettua matkaa. Itselläni meinasi usko loppua , n. kilometri ennen päätepistettä. Aivoinfarktin takia väsyn herkemmin kuin ennen ja välillä unohdan sen itsekin. Olin valmis jäämään Sorsakolun laavulle yöksi, koska tuntui, etten jaksa enää. Onneksi nämä ihanat ja neuvokkaat naiset päättivät, että jatketaan matkaa, mutta minä kevennetyllä taakalla. He ottivat kantaakseen minulta maakupussin, teltan ja juomaveden. Ja näin minäkin pääsin kunnialla perille. Kieltämättä oli aluksi vähän surkea olo, kun joutui autettavaksi, enkö ole yhtä hyvä kuin muut? Harmitti, kun toiset joutuivat kantamaan minun tavaroita. Mutta nämä ajatukset on pakko hyväksyä sairastumisen jälkeen. Sitä ei vaan ole siinä kunnossa kuin ennen ja itseään on myös ajateltava. Kiitokset teille Team Mazavat, kun piditte minutkin mukana ja ymmärrätte tilanteen. Pus. 

Alkuillasta pääsimme perille Vaarinkorven laavulle Sorsajärven rantaan. Jokainen etsi nukkumapaikan ja laitettiin ne ensin kuntoon. En tarvinnut telttaa, koska päätin nukkua laavussa. Tuntui aluksi turhalta, kun olin sitä kantanut, mutta koskaanhan ei tiedä onko esim. laavu jo varattu muiden käyttöön. Nuotiolla laitettiin ruokaa ja loppuilta menikin jutellessa mukavia ja nauraen. Auringonlasku toi ihanat värit luontoon. Järveltä kuului sammakoiden kurnutus, ja sammakoita siellä riittikin. 

Yöllä ei sitten enää ketään naurattanutkaan. Oli nimittäin todella kylmä yö. Hytisimme makuupusseissamme jokainen. Pieni virhearvio varusteissa näemmä. No kaikesta oppii. Aamulla olimme ylhäällä jo ennen kuutta, jokainen halusi lämmintä juomaa ja puuroa. Nopeasti kuitenkin alkoi veri kiertämään kun lähti liikkeelle ja alkoi aamun touhut. Puuron jälkeen olimme jo unohtaneet väsymyksen ja pystyimme jo nauramaan inhottavalle yölle. Meidän oli tarkoitus olla kaksi yötä reissussa, mutta muutimme suunnitelmaa ja päätimme, että yksi yö palelua riittää. Ensi kerralla paremmilla varusteilla uudestaan.

Aamuauringossa lämmittelemässä kuuden jälkeen.

Syötyämme aamupalan, pakkasimme varusteet ja lähdimme matkaan. Kiersimme Sorsajärven kokonaan. Paikkana alue on todella kaunis. Majavanpesiä nähtiin kaksi ja patoja myös. Vesilintuja näkyi sekä kuului. Siellä sun täällä sai etsiä purojenylityspaikkoja. Niitäkin riitti. 

Majavanpesä

Kuljimme jonkin verran samaa polkua takaisin, Vähä-Keltajärvi kierrettiin toiselta puolelta kuin tullessa, koska halusimme pitää ruokatauon Keltaojan laavulla. Siitä ei enää ollutkaan pitkälti parkkipaikalle. Siis kartan mukaan.... rinkat selässä huonosti nukutun yön jälkeen  tuntui ihan tarpeeksi pitkältä. Kaiken kaikkiaan retki oli mahtava, vaikka ei toista yötä oltukaan. Eiköhän näitä retkiä tule vielä muitakin. 

                                                                                                                                                                                     

Osaatko pysähtyä?

Meistä jokaisella on joskus kiireisiä kausia. Niin kiire, ettei ehdi hengähtää, tavata ystäviä eikä rentoutua. Itse olen mestari haalimaan tekemistä. Oli näyttöviikko, jonka aikana piti jo suunnitella seuraavaa näyttöä. Metsämieliohjaajan koulutus, joka on vielä kesken, johon on välitehtäviä. Olen luvannut edustaa toista yritystä messuilla ja ilmoittauduin vielä yhteen koulutukseen, joka osuu tähän samaan rysään. Fiilis on niinkuin tällä jäniksellä. Niin kiire, ettei kamera ehtinyt mukaan. 

Joku minut tunteva saattaa ajatella, että eikö sairastumiseni aivoinfarktiin opettanut mitään. Otetaanko uusiksi? Noup. Mielellään ei. Sen verran se kokemus opetti, että pysähtyä pitää välillä. Oli kiire tai ei. Terveys on aina etusijalla.

Ja haluaisin, että muutkin sen taidon opettelevat. Ei aina tarvitse mennä metsään asti hiljentymään tai etsiä kauneinta maisemaa. Toki, jos sen pystyy tekemään, niin hyvä. Mutta vähempikin riittää. Tällä kertaa se tarkoitti minun kohdalla kahvitaukoa takapihalla, teollisuusalueella. Rekat jyrää ohi. Mutta aurinko paistaa ja kyllä, kyllä täälläkin linnut laulavat. On pari puuta ja nurmikko. Voit valita itse mitä kuuntelet tai katselet. Kuuletko rekan vai peipon? Näetkö autonromuja vai katseletko alkavaa nurmen viherrystä. Pääasia, että pystyy mielessään hiljentymään hetkeksi. 

Kaunis oli katsella tätäkin punarintaa, eikä haittaa yhtään, että sen takana on auto. 

Joskus mielessä on niin paljon asioita ja on niin kiire, ettei varmaan tulisi mieleenkään mennä kesken kaiken pysähtelemään. Mutta joskus se on se mikä pelastaa. Kun pysähdyt ja jätät hetkeksi kaiken muun, niin ajatuksetkin selkenevät. Työt sujuvat paremmin. 

Onneksi itsellä tällaiset kiireet on hyvinkin tilapäisiä eikä näin ole aina. Nyt vaan sattui semmoinen jakso, että tuli kaikki samaan aikaan. Tiedän kuitenkin, että kohta helpottaa. Kun laittaa asiat järjestykseen, niin kyllä kaikki järjestyy. Asia kerrallaan. 

Jos aina olisi näin kiire, niin silloin kyllä pysähtyisin miettimään mikä elämässä on oikeasti tärkeää ja se vaatii jo maisemankin.