Joku minut tunteva saattaa ajatella, että eikö sairastumiseni aivoinfarktiin opettanut mitään. Otetaanko uusiksi? Noup. Mielellään ei. Sen verran se kokemus opetti, että pysähtyä pitää välillä. Oli kiire tai ei. Terveys on aina etusijalla.
Ja haluaisin, että muutkin sen taidon opettelevat. Ei aina tarvitse mennä metsään asti hiljentymään tai etsiä kauneinta maisemaa. Toki, jos sen pystyy tekemään, niin hyvä. Mutta vähempikin riittää. Tällä kertaa se tarkoitti minun kohdalla kahvitaukoa takapihalla, teollisuusalueella. Rekat jyrää ohi. Mutta aurinko paistaa ja kyllä, kyllä täälläkin linnut laulavat. On pari puuta ja nurmikko. Voit valita itse mitä kuuntelet tai katselet. Kuuletko rekan vai peipon? Näetkö autonromuja vai katseletko alkavaa nurmen viherrystä. Pääasia, että pystyy mielessään hiljentymään hetkeksi.
Kaunis oli katsella tätäkin punarintaa, eikä haittaa yhtään, että sen takana on auto.
Joskus mielessä on niin paljon asioita ja on niin kiire, ettei varmaan tulisi mieleenkään mennä kesken kaiken pysähtelemään. Mutta joskus se on se mikä pelastaa. Kun pysähdyt ja jätät hetkeksi kaiken muun, niin ajatuksetkin selkenevät. Työt sujuvat paremmin.
Onneksi itsellä tällaiset kiireet on hyvinkin tilapäisiä eikä näin ole aina. Nyt vaan sattui semmoinen jakso, että tuli kaikki samaan aikaan. Tiedän kuitenkin, että kohta helpottaa. Kun laittaa asiat järjestykseen, niin kyllä kaikki järjestyy. Asia kerrallaan.
Jos aina olisi näin kiire, niin silloin kyllä pysähtyisin miettimään mikä elämässä on oikeasti tärkeää ja se vaatii jo maisemankin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti